The storm inside me with sadness
Hei!
Luin tänään naamakirjassa (facebook) jutun 16-vuotiaasta tytöstä, jota oltiin hyväksikäyttetty ja alettu koulukiusaamaan (joka jatkui myös vapaa-ajalla). Tämä juttu toi paljon tunteita pintaa mulle, jonka takia meinasin alkamaan itkeä melkein täysinäisessä pika dösässä Tampereelta kotia kohti.Tunne, joka oli suurimmassa vaikutuksessa oli suru, sitten viha ja myötätunto. Kyllä, osaan olla empaattinen henkilö.
Syy miksi tunsin myötätuntoa oli se, että olen itsekin ollut koulukiusattu eskarista lähtien amikseni tokaan vuoteen asti. Tuo toka vuosi oli helpottava, koska vaihdoin alani kokilta metallille. Kyllä, metallille. Tuo vuosi alkoi ihanasti. Sain uusia naamoja elämääni ja joistakin on tullut jo todella suuri osa elämääni. Jotkut heistä ovat tukeneet minua vaikeina aikoina ja toiset taas yrittävät piristää minua, kun olen allapäin.
Mutta tästä kiusaamisesta. Siis mun kiusaaminenhan alkoi jo eskarissa (niin kuin aikaisemmin mainitsin), sillä että mua alettiin syrjimään todella paljon. Silloin en vielä tajunnut, että nämä ihmiset eivät minusta oikein tykänneet. Syy siihenki oli se, että minut oli opetettu sanomaan asiat suoraan eikä kiertelemään niitä. Osasin pitää puoliani.
Eka vuosi ala-asteella oli ihanteellista sen kuukauden ajan kunnes ihmiset keitä en edes tuntenut alkoivat haukumaan mua. En edes tiedä mistä se lähti. Siitä, että sanoin pojille suoraan, että he eivät päätä kuka keinussa keinuu ja kuinka kauan? Vaiko siitä, etten tehnyt heille tietä kun kävelivät itse päiten? Siitä etten palvonu heitä, koska olivat minua vanhempia? Veikkaan että kyllä, tuo oli se syy. Eka luokkainen tyttö, joka ei palvo kutos luokkalaisia(?) poikia ja sanoo asiat suoraan. He kutsuivat mua hinttariksi (en tiennyt mitä tuo tarkoitti silloin), huoran penikaksi (äitini maineen takia) ja friikiksi. En noteerannut heitä moneen viikkon ennen kuin he alkoivat seurata mua kotiin ja huuteleen perässä kaikkia haukkumanimiä mitä keksivät. Annoin heidän tehdä sitä, koska ajattelin heidän käyttäytyvän lapsellisesti verrattuna ikäänsä. Kunnes he alkoivat käymään käsiksi. He saattoivat alkaa tönimään mua autotielle (ja auto saattoi juuri olla melkein kohalla) ja repimään mua ympäriinsä mun repusta. Tuota en kestänyt kauaa. Olin melkein jäännyt auton alle heidän takiaan. Kerroin äitilleni heti tästä tapahtumasta ja hän otti yhteyttä puhelimitse rehtorille, joka , surprise surprise, ei tehnyt mitään asialle. Seuraava henkilö kenelle tästä kerroin ja äitini oli oma opettajani. Hän sentään tekikin asialle jotain. Hän kertoi jokaiselle opettajalle nimeni ja kertoi miksi heidän kannattaa antaa mun olla tunnin jälkeen vielä hetki luokassa, että seuraavat oppilaat tuli (kutos luokkalaisiin viittaan siis). Samana päivänä pystyin yhden tuntini jälkeen tunnistamaan toisen näistä pojista ja sanoin siitä tunnin pitäjälle. Kiusaaminen loppui siihen. Tai niin ainakin luulin.
Tokaluokka oli aivan samanlainen kuin eka vuosi, mutta kukaan ei yrittänyt töniä mua auton alle. Sama rutiini taas kerran.
Kolmos luokka sama, mutta eri koulussa.
Nelos luokka: takaisin kouluun josta lähdin kolmannen luokan ajaksi pois. Aivan eri luokka. Olin nyt B luokkalainen, mutta entinen A luokkalainen. Kiusaaminen alkoi heti kun entiset luokklaiseni tajusivat luokkani vaihtuneen sillain etteivät he nähneet enää joka tunti mua. Mut uhattiin hakkaa ärrä vikani takia, olin taas huoran penikka, friikki ja olin kuulemma pettänyt heidät sillä, että minut sijoitettiin B luokalle. Kaikki entiset ystäväni jättivät mut.
Vitos ja kutos luokka samaa rumbaa kuin nelosella.
Vuodet yläasteella: haukkumista, syrjimistä, paskan jauhantaa, kamojeni viemistä laukusta, rahojen pöllintää, tönimistä jne. Mutta tällä kertaa kukaan ei puolustanu mua, auttanu mua tai mtn. Olin yksin. Mulle tuli uus kutsumanimi, huora. Kestin noi kolme piinallista vuotta sillä, että kuuntelin musiikkii ja piirsin. Aloin innostumaan K-Popista ja Visual Keistä (japanilainen rock). Pääsin keikoille ja tutustuin uusiin ihmisiin. Aloin tuntea iloa ja sitä, että kuulun johonkin. En ollut enää yksin.
Amiksen eka vuosi kokilla: muutin asuntolaan, josta sain uusia ystäviä. Ajattelin että luokkalaiseni ovat mukavia, ekat pari viikkoa. Kaikki muuttui samaksi kuin ala- ja yläaste ajat. En kestänyt sitä. Aloin lintsaamaan tahallani. Ihan sama mitä tein keittiössä hyvää hyvyyttäni (asioita, jotka eivät kuuluneet minun toimenkuvaani sillä hetkellä) sain opettajaltani paskaa niskaan. Vihasin tuota henkilöä. En halunnut mennä hänen tunneille. Olin vihainen, ahdistunut ja yksin. Muutin takaisin kotiin, äitin luo, asuntolalta, koska menetin kaikki ystäväni sieltäkin. Taas kerran musiikki tuli elämääni ja pelasti minut. Innostuin animesta ja mangasta uudestaan. Aloin käymään coneissa. Uusia ihmisiä, uudet kujeet. Aloin taas tuntea oloni onnelliseksi ja olinkin. Löysin paikan missä voin olla oma itseni häpeämättä sitä ja sain uusia ystäviä. Mä kuuluin johonkin! Ja kuulun vieläkin.
Voin siis sanoa suoraan, että olen kokenut tämän saman rumban liian monta kertaa, enkä halua kokea sitä enää koskaan. Kaikille joita kiusataan: PYSYKÄÄ VAHVOINA! TE ETTE OO YKSIN!
Saatoin jankata samasta asiasta, mutta tää asia pistää mut vihaks ja tuo kaikki noi muistot mieleen. Tätäkin kirjottaessa meinasin pirskahtaa itkuun. Ja voin myöntää, että oon tän asian takia itkenyt huoneessani, kun talon väki on nukahtanut. Että olen miettinyt itsemurhaa, mutten ole tehnyt sitä, koska tajunnut että perheeni rakastaa mua ja jäis kaipaan.
Mutta jätän asian sikseen ja sanon kaikille, että hyvää kouluvuotta!
See ya!
Luin tänään naamakirjassa (facebook) jutun 16-vuotiaasta tytöstä, jota oltiin hyväksikäyttetty ja alettu koulukiusaamaan (joka jatkui myös vapaa-ajalla). Tämä juttu toi paljon tunteita pintaa mulle, jonka takia meinasin alkamaan itkeä melkein täysinäisessä pika dösässä Tampereelta kotia kohti.Tunne, joka oli suurimmassa vaikutuksessa oli suru, sitten viha ja myötätunto. Kyllä, osaan olla empaattinen henkilö.
Syy miksi tunsin myötätuntoa oli se, että olen itsekin ollut koulukiusattu eskarista lähtien amikseni tokaan vuoteen asti. Tuo toka vuosi oli helpottava, koska vaihdoin alani kokilta metallille. Kyllä, metallille. Tuo vuosi alkoi ihanasti. Sain uusia naamoja elämääni ja joistakin on tullut jo todella suuri osa elämääni. Jotkut heistä ovat tukeneet minua vaikeina aikoina ja toiset taas yrittävät piristää minua, kun olen allapäin.
Mutta tästä kiusaamisesta. Siis mun kiusaaminenhan alkoi jo eskarissa (niin kuin aikaisemmin mainitsin), sillä että mua alettiin syrjimään todella paljon. Silloin en vielä tajunnut, että nämä ihmiset eivät minusta oikein tykänneet. Syy siihenki oli se, että minut oli opetettu sanomaan asiat suoraan eikä kiertelemään niitä. Osasin pitää puoliani.
Eka vuosi ala-asteella oli ihanteellista sen kuukauden ajan kunnes ihmiset keitä en edes tuntenut alkoivat haukumaan mua. En edes tiedä mistä se lähti. Siitä, että sanoin pojille suoraan, että he eivät päätä kuka keinussa keinuu ja kuinka kauan? Vaiko siitä, etten tehnyt heille tietä kun kävelivät itse päiten? Siitä etten palvonu heitä, koska olivat minua vanhempia? Veikkaan että kyllä, tuo oli se syy. Eka luokkainen tyttö, joka ei palvo kutos luokkalaisia(?) poikia ja sanoo asiat suoraan. He kutsuivat mua hinttariksi (en tiennyt mitä tuo tarkoitti silloin), huoran penikaksi (äitini maineen takia) ja friikiksi. En noteerannut heitä moneen viikkon ennen kuin he alkoivat seurata mua kotiin ja huuteleen perässä kaikkia haukkumanimiä mitä keksivät. Annoin heidän tehdä sitä, koska ajattelin heidän käyttäytyvän lapsellisesti verrattuna ikäänsä. Kunnes he alkoivat käymään käsiksi. He saattoivat alkaa tönimään mua autotielle (ja auto saattoi juuri olla melkein kohalla) ja repimään mua ympäriinsä mun repusta. Tuota en kestänyt kauaa. Olin melkein jäännyt auton alle heidän takiaan. Kerroin äitilleni heti tästä tapahtumasta ja hän otti yhteyttä puhelimitse rehtorille, joka , surprise surprise, ei tehnyt mitään asialle. Seuraava henkilö kenelle tästä kerroin ja äitini oli oma opettajani. Hän sentään tekikin asialle jotain. Hän kertoi jokaiselle opettajalle nimeni ja kertoi miksi heidän kannattaa antaa mun olla tunnin jälkeen vielä hetki luokassa, että seuraavat oppilaat tuli (kutos luokkalaisiin viittaan siis). Samana päivänä pystyin yhden tuntini jälkeen tunnistamaan toisen näistä pojista ja sanoin siitä tunnin pitäjälle. Kiusaaminen loppui siihen. Tai niin ainakin luulin.
Tokaluokka oli aivan samanlainen kuin eka vuosi, mutta kukaan ei yrittänyt töniä mua auton alle. Sama rutiini taas kerran.
Kolmos luokka sama, mutta eri koulussa.
Nelos luokka: takaisin kouluun josta lähdin kolmannen luokan ajaksi pois. Aivan eri luokka. Olin nyt B luokkalainen, mutta entinen A luokkalainen. Kiusaaminen alkoi heti kun entiset luokklaiseni tajusivat luokkani vaihtuneen sillain etteivät he nähneet enää joka tunti mua. Mut uhattiin hakkaa ärrä vikani takia, olin taas huoran penikka, friikki ja olin kuulemma pettänyt heidät sillä, että minut sijoitettiin B luokalle. Kaikki entiset ystäväni jättivät mut.
Vitos ja kutos luokka samaa rumbaa kuin nelosella.
Vuodet yläasteella: haukkumista, syrjimistä, paskan jauhantaa, kamojeni viemistä laukusta, rahojen pöllintää, tönimistä jne. Mutta tällä kertaa kukaan ei puolustanu mua, auttanu mua tai mtn. Olin yksin. Mulle tuli uus kutsumanimi, huora. Kestin noi kolme piinallista vuotta sillä, että kuuntelin musiikkii ja piirsin. Aloin innostumaan K-Popista ja Visual Keistä (japanilainen rock). Pääsin keikoille ja tutustuin uusiin ihmisiin. Aloin tuntea iloa ja sitä, että kuulun johonkin. En ollut enää yksin.
Amiksen eka vuosi kokilla: muutin asuntolaan, josta sain uusia ystäviä. Ajattelin että luokkalaiseni ovat mukavia, ekat pari viikkoa. Kaikki muuttui samaksi kuin ala- ja yläaste ajat. En kestänyt sitä. Aloin lintsaamaan tahallani. Ihan sama mitä tein keittiössä hyvää hyvyyttäni (asioita, jotka eivät kuuluneet minun toimenkuvaani sillä hetkellä) sain opettajaltani paskaa niskaan. Vihasin tuota henkilöä. En halunnut mennä hänen tunneille. Olin vihainen, ahdistunut ja yksin. Muutin takaisin kotiin, äitin luo, asuntolalta, koska menetin kaikki ystäväni sieltäkin. Taas kerran musiikki tuli elämääni ja pelasti minut. Innostuin animesta ja mangasta uudestaan. Aloin käymään coneissa. Uusia ihmisiä, uudet kujeet. Aloin taas tuntea oloni onnelliseksi ja olinkin. Löysin paikan missä voin olla oma itseni häpeämättä sitä ja sain uusia ystäviä. Mä kuuluin johonkin! Ja kuulun vieläkin.
Voin siis sanoa suoraan, että olen kokenut tämän saman rumban liian monta kertaa, enkä halua kokea sitä enää koskaan. Kaikille joita kiusataan: PYSYKÄÄ VAHVOINA! TE ETTE OO YKSIN!
Saatoin jankata samasta asiasta, mutta tää asia pistää mut vihaks ja tuo kaikki noi muistot mieleen. Tätäkin kirjottaessa meinasin pirskahtaa itkuun. Ja voin myöntää, että oon tän asian takia itkenyt huoneessani, kun talon väki on nukahtanut. Että olen miettinyt itsemurhaa, mutten ole tehnyt sitä, koska tajunnut että perheeni rakastaa mua ja jäis kaipaan.
Mutta jätän asian sikseen ja sanon kaikille, että hyvää kouluvuotta!
See ya!
Kommentit
Lähetä kommentti